torstai 12. toukokuuta 2016

Kävikkönää Oulusa?


Yli vuosi kulunut siitä kun olen viimeksi saanut kirjoitettua tänne mitään – jaiks! Mutta tänään oli jotenkin niin merkityksellinen päivä, että pakko saada näitä tuntemuksia laitettua talteen...

Aamulla kuljin yliopiston käytäviä kuin minä tahansa muunakin aamuna. Mutta sisällä tuntui sille kuin jokaisella askeleella, käännöksellä, vastaantulevalla ihmisellä ja sanotulla sanalla olisi jotenkin valtavan paljon suurempi merkitys. Vaikka kaikki tuntui niin kovin tutulta, näin samalla yliopistorakennuksen aivan uusin silmin. Pöydät ja tuolit eivät olleet enää merkityksettömiä huonekaluja koulun käytävällä vaan paikkoja, joissa odotin reilut kaksi vuotta sitten Vakava-kokeeseen pääsyä, treenasin viimeisiä piirroksia ennen soveltuvuuskokeen osaamisnäytettä, hyväksyin ensimmäisen facebookin kaveripyynnön uudelta luokkakaveriltani, tein muistiinpanoja kirjapaketin tenttiin, söin tenttiinluvun ohessa ystävän kanssa jogurttilakujen kyytipojaksi ostettuja kinuskimunkkeja, juoksin sukkasillaan vessaan draaman tunneilta ja kirosin ties monettako kertaa soitonopettajan myöhästymistä. Ja ties mitä kaikkea muuta.

Satuin olemaan opiskelujeni ajan siinä mielessä kivassa asemassa, että opiskelukämppäni sijaitsi aivan yliopiston kupeessa. Joka-aamuinen todella lyhyt, koulumatkani kulki yliopiston läpi kasvatustieteiden tiedekunnan päätyyn, ja kuitenkin vasta tänä aamuna tuntui siltä kuin joka ikinen seinän väri, ilmoitustaulun mainos ja vastaantulijan väsynyt katse olisi piirtynyt verkkokalvolleni peruuttamattomasti. Ja toivon sydämeni pohjasta, etteivät ne näkymät tai yliopiston tiloissa koetut kultaakin arvokkaammat hetket pääsisi minulta koskaan unohtumaan.

Tuntuu kuin ensimmäisestä koulupäivästä olisi vain muutama hassu viikko, mutta niin se vaan pari vuotta on vierähtänyt. Päivällä kävin palauttamassa tutkinnonvahvistamishakemuksen opintosihteerille ja seurasin kun viimeiset opintopisteet tipahtelivat weboodiin. Sitten pakkasin Oulussa olevan omaisuuteni viidessä banaanilaatikossa ja muutamassa kassissa yhteen farmariautoon, vedin aurinkolasit päähän, radion volyymit kaakkoon ja starttasin auton kohti tulevaa.

Jotenpa tässä sitä nyt ollaan. Melkein valmiina lastentarhanopettajana. Onhan tää nyt aika hullua. Ja samalla niin valtavan hienoa!!



lauantai 2. toukokuuta 2015

Pieni Pablo




Tässä tämän kevään kuvataidekasvatus-kurssin töitä, joiden parissa on talven ja kevään mittaan kulunut lukemattomia tunteja suunnittelusta toteutukseen, tyytymättömyyteen oman käden jäljestä ja asioiden tekemiseen uudelleen, ehkä hiukan paremmin. Kivaa on kuitenkin ollut, ja täytyy sanoa että nyt kun kuviskurssit on tämän tutkinnon osalta ohi, niin kyllä tuntuu että pieni pala sydämestä jäi jonnekin sinne kuvisluokan maalaustelineiden, paperimassan, akryylimaalien ja siveltimien väliin.

Töiden pohjalta piti rakentaa tarina. Hetken ehdin tuskastella aiheen kanssa, kunnes päätin tukeutua ihanaan ja luovaan siskooni. Hän kirjoitti kuvistöideni pohjalta sadun, jossa pieni Pablo-pöllö on hiukan suruissaan. Tarinassa korostuvat melko muikealla tavalla erilaisuuden, monikulttuurisuuden ja lastensuojelun teemat, ja tietysti meikäläisen loisteliaat taiteilut - ha ha haa.
Ei ole hullumpi stoori laisinkaan!


https://www.youtube.com/watch?v=U0fqqID0nmo

torstai 23. huhtikuuta 2015

Kiira Kielirobotti

Tässä on Kiira Kielirobotti. Kiira osaa puhua suomea, mutta hieman erikoisesti. Se puhuu robottimaisen katkonaisesti, vain yksi äänne kerrallaan: s-u-u.

Lapset voivat auttaa Kiira-robottia puhumaan suomea tavallisesti. Kiira jakaa lapsille kuvasanakortteja, ja lausuu sen jälkeen sanoja (esim. k-a-s-s-i). Lapsi jolla on kyseinen kortti, sanoo sanan oikein ääneen (kassi). Kiira auttaa lapsia äänteiden tunnistamisessa ja kirjain-äänne vastaavuuden tunnistamisessa.

Kiira tehtiin näin:


maanantai 9. maaliskuuta 2015

Sun särkyä anna mä en


Tänään koin ehdottomasti elämäni koskettavimman luennon. Mahdollisesti jopa yhden elämäni koskettavimmista hetkistä. Iltapäiväni kului lastensuojelun luennolla, jolle en ollut etukäteen laittanut juuri minkäänlaisia odotuksia. Jos jotakin, niin ehkä odotin kuulevani kuivakoista lakipykälistä tai kaupungin huostaanottoprosessien kaavioista.

Luento alkoi Johanna Kurkelan kappaleella "Sun särkyä anna mä en". Lauloin pari vuotta sitten samaisen kappaleen serkkuni pojan ristiäisissä, jossa juhlistimme uuden elämän alkua, iloa ja innostusta. Tänään kappaleen sanat saivat kuitenkin täysin uudenlaisen merkityksen, kun niitä kuunnellessani seurasin samalla luokan edessä seisovien neljän naisen kyynelehdintää kappaleen selvästi nostaessa heillä pintaan vahvoja tunteita.

Puhun nyt sellaisen nuoren naisen rintaäänellä, joka on saanut elää suhteellisen hyväosaisen ihmisen elämää. Kotona ruokaa on ollut yllinkyllin, päälläni on olleet puhtaat, usein melko kalliitkin vaatteet, vanhemmille on voinut kiukutella kun siltä tuntuu ja kavereiden tai poikaystävän kanssa pohdiskella maailman menoa, ihmisten eriarvoisuutta tai omaa suhtautumista elämän tärkeisiin kysymyksiin. Tämän lähemmäs oikeaa “pahuutta” en ole kuitenkaan joutunut.

Kuunnellessani tänään yhden sosiaalityöntekijän, yhden sijaisperhetyöntekijän, yhden huostaanotetun 17-vuotiaan tuoreen äidin sekä yhden vakavasta päihderiippuvuudesta toipuneen naisen tarinoita ja kokemuksia, en voinut oikein muuta kuin istua suu ammollani ja kyyneleet silmissä. Moittia hiukan omaa välinpitämättömyyttäni.

En ollut koskaan ennen tavannut kasvokkain ketään, joka olisi kasvanut yhtä vaikeiden taustojen kanssa. En tiedä edes nimeltä yhtäkään huumeriippuvaista tai ole voinut kuvitella, että joku oikeasti – siis ihan oikeasti – jättäisi hakemasta lapsensa päiväkodista, koska seuraavan huumeannoksen saaminen tuntuu sillä hetkellä tärkeämmältä. Enkä varsinkaan ole tavannut ihmisiä, jotka uskaltavat puhua tällaisista asioista yhtä avoimesti.

Olen elänyt turvallisessa kuplassani, jossa tunnen empatiaa vähempiosaisia kohtaan, mutta koska tiedostan etten voi kuitenkaan pelastaa kaikkia, olen voinut itsekkäästi sulkea silmäni asioilta, jotka eivät kuitenkaan tapahdu ihan minun lähipiirissäni.

Mutta joillekin lapsille nämä asiat ovat arkea. On paljon lapsia, jotka joutuvat elämään jatkuvassa hylätyksitulemisen pelossa tai murehtimaan asioista, jotka ei todellakaan kuuluisi pienen lapsen huolehdittavaksi. Ja sitten on tällaisia pumpulissa kasvaneita (-no, ehkei nyt ihan) aikuisia, joilla ei ole hajuakaan siitä mitä joidenkin perheiden ovien takana voi tapahtua.

Ja juuri tästä syystä tämän päivän luento oli niin merkityksellinen. Se antoi aivan valtavasti eväitä mahdollisuuksiin tunnistaa lapsia ja perheitä, jotka saattavat tarvita apua. Ja painotti juuri minun vastuutani olla hereillä näissä hetkissä. Sillä minä saatan hyvinkin olla tulevaisuudessa siinä tilanteessa, jossa minulla herää pienikin huoli jonkun lapsen kotioloista. Ja silloin en voi vain sulkea silmiä. Sillä minun tehtäväni on ottaa asiat puheeksi ja vieläpä mahdollisimman varhain. Minun tehtäväni on varmistaa että voin olla auttamassa niitä hauraita ja pelokkaita lapsia, jotka sitä tarvitsevat. Voin puuttua asioihin, keskustella ja olla se tuttu ja turvallinen tuki lapsen arjessa, jossa kaikki muu saattaa olla kaaosta ja elämä tuntuu kaatuvan päälle. Ja se on itseasiassa minun velvollisuuteni.

Olla yksi niistä, joka ei anna särkyä.



Kuvat otin tänään Oulun taidemuseossa. Ne ovat Essi Korvan teoksesta "Murhelma". Aika koskettava tämäkin, mielestäni.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Huonekaluja pieneen kotiin

Jo kauan olen tiennyt että käsillä tekeminen on mun juttu. Kauniiden asioiden luominen ja antaumuksellinen näpertely on asioita mitkä saa mut innostumaan elämästä, mielen kukoistamaan ja rinnan pampahtelemaan ilosta!

On mennyt vuosia etten oikein ole antanut itselleni aikaa tehdä näitä asioita. Milloin syynä on ollut inspiraation puute, milloin riittämättömät tarvikkeet tai oma laiskuus kaivaa materiaaleja esille.

Nyt opiskelen kuitenkin paikassa, jossa on otollinen ilmapiiri inspiraatioiden kehittymiselle, ja niitä jopa oletetaan syntyvän kurssien läpäisemiseksi. Ei siis tunnu yhtään hullummalta jäädä pitkän koulupäivän jälkeen jatkamaan kuvataidekasvatuksen projektia omalla ajalla.

Ei tunnu hullumalle ollenkaan.

Eilen illalla pistin musiikit korviin ja jäin työstämään pienen pöllöhahmon tulevaa kotia ja siihen kuuluvia huonekaluja, sen jälkeen kun muut olivat jo lähteneet koteihinsa, harrastuksiin, iltatöihin tai minne lie. Yliopiston kuvisluokassa oli ihan hiljaista. Vain minä, musiikki ja oma tekeminen, ja tunnit hurahti ihan huomaamatta.

Maagista. 

torstai 12. helmikuuta 2015

Palloliikuntaa


Liikuntakasvatuksen tunnit on aina niin täynnä asiaa, että pitäis heti kirjoittaa ylös, mikäli haluaa jotain muistaa. Mutta koska en vaan saa aina aikaseks - eikä ole nyt edes mitään hyviä tekosyitä - niin osa jutuista jää varmastikin unholaan. Niin surullista kuin se onkin.

Joka tapauksessa. Tällä viikolla ollaan liikunnassa tutustuttu pallotteluun ja muutenkin välineisiin liikunnassa. Linnanmaan liikuntahallissa potkittiin vessapaperirullia, heiteltiin hernepusseja, juostiin päättömästi pallon perässä ja rakenneltiin tekniikkaratoja. Oli huisin hauskaa ja hikikin siinä tohinassa tuli!

Pienten lasten kanssa harjoiteltavia taitoja ovat ainakin heittäminen, kiinni ottaminen, potkiminen ja mailan käsittely.  Ja ehkä se paras taktiikka näiden opettamiseen ei ole vain antaa lapselle mailaa ja sanoa, että lyöppäs nyt niin monta kertaa että opit. Jotain muitakin kikkoja nimittäin on.

Välineen käsittely:
Hernepussi on hyvä väline liikuttamisen harjoitteluun. Hernepussin käsittelyä voi harjoitella hyvin parin kanssa kuljettamalla pussia kädestä toiseen selät vastakkain. Pussia voidaan liikuttaa kahdella tai yhdellä kädellä, pään yli, jalkojen välistä...

Yhdessä leikissä kaksi joukkuetta on vastakkaisilla puolilla, ja molemmilla on omalla puolella pesä (vanne), johon on asetettu 10 hernepussia. Joukkuelaisten tehtävänä on juosta sivurajaksi asetetun merkin ulkopuolelta vastakkaisen joukkueen pesään ja kuljettaa sieltä yksi hernepussi kerrallaan omaan pesään. Molemmat joukkueet ja kaikki pelaajat juoksevat siis yhtä aikaa. Hernepussien kuljetustapaa voidaan vaihdella (jalalla, kämmenselällä, pään päällä...). Lopuksi katsotaan kummassa pesässä on enemmän pusseja.
Mailan käsittely:
Tennis-/sulkapallomailojen käyttöä voidaan harjoitella pareittain ilmapallon avulla. Ilmapalloa voidaan yrittää lyödä myös esim. vanteen läpi. Sählymailaan voi tutustua esim. villasukista puotoilujen pehmopallojen kautta pujotteluradan ja maaliin lyömisen kautta.

Potkaiseminen:
Asetellaan lattialle pystyyn vessapaperirullia "myrkkysienimetsäksi". Lasten tehtävänä on potkia myrkylliset sienet kumoon. Kumoamista voi varioida käyttämällä jalan sijasta myös kättä, päätä, tms. Myös pallolla voidaan potkia asioita kumoon. Niitä vessapaperirullia ainakin.

Heittäminen:
Heitellään hernepussia ilmaan eri tavoin; kahdella kädellä heitto ja kahdella kiinni, yhdellä kädellä heitto ja kahdella kiinni, yhdellä kädellä heitto ja samalla kädellä kiinni, yhdellä kädellä heitto ja toisella kädellä kiinni. Voidaan myös yrittää heittää hernepussi niin ylös, että sen ollessa ilmassa ehtii taputtamaan yhteen käsillä (yksi, kaksi, kolme....kertaa).

Joukkupelissä porukka jaetaan vastakkaisille puolille, ja joukkueiden alueet rajataan esim. teipillä. Alueiden väliin jätetään  leveä "kaistale", johon asetetaan jumppapallo. Jokaiselle pelaajalle annetaan pallo, joita heittämällä tulisi saada jumppapallo vieritettyä vastustajan puolelle.

Joukkueet voidaan rajata myös vain keskiviivalla, jolloin tehtävänä on heittää palloja pois omalta puolelta vastustajan puolelle. Pelin päätyttyä lasketaan kumman joukkueen puolella on vähemmän palloja.



Tällaisia juttuja ainakin. Ja mielikuvitushan näissä on rajana. Pääasia taitaa olla vain saada lapset kokeilemaan eri välineitä, ja leikin tai kisailun avulla "huijata" lapset harjoittamaan motorisia taitojaan. Kjäh! - on se niin helppoa.

Eläinmuseon eläimet



Viimeisintä edeltävä kuviksen tunti alkoi yliopiston eläinmuseosta. Siellä treenailtiin hirvi-mallilla pika-pika luonnosten tekemistä. Kierreltiin valtavaa täytettyä hirveä, ja koitettiin saada sen muoto paperille muutamassa sekunnissa, vaihdettiin paikkaa ja sama uusiksi uudesta kuvakulmasta.

Meikäläisen pikkutarkka näpertelijäluonne ei sopinut näihin pikajuttuihin ollenkaan, vaan jumitin jatkuvasti johonkin silmän varjostukseen tai sieraimen muotoon. Toki tiedän, että meikäläisen itselle tekee nimenomaan välillä hyvää tietoisesti sutaista vain asioita nopeasti sen enempää miettimättä. Ja onhan se jotenkin vapauttavaakin, kun sillä lailla oikein pistää hurjaksi ja irrottelee.




Hirviä ja muita elukoita lähdettiin luokassa työstämään iStopMotion-ohjelmalla (-ihan huippu!) animaatioksi, ja se toi tekemiseen taas ihan uuden ulottuvuuden. Taas tällainen oman elämän Heureka! –kokemus, kun hoksaa ettei piirtämistä tarvitse lukita vain ja pelkästään sinne piirtämiskategoriaan. Vaan nopeitakin luonnoksia voi hyvin hyödyntää vaikka juuri animaation tekoon.

Tai hyvin ja hyvin, hehehee! Meidän ryhmän tuotoksena ei mitään kovin lapsiystävällistä tai muutenkaan elokuvamaailman räjäyttävää syntynyt, mutta idea tässä käynee selväksi. Ja kai tämä ihan julkaisukelpoinen on!